Painopohdintaa (20+6)

Tuo aiempaan kirjoitukseen saamani kommentti sai minut pohtimaan tätä omaa suhtautumistani painoon, painonpudotukseen, painon vaikutusta ihmisen käsitykseen itsestään ... mitä vielä. Minulta on myös pyydetty joskus vinkkejä painonpudotukseen, ehkä niitäkin tulee tässä. En muista, kuinka kattavasti olen edes omasta painonpudotuksestani täällä puhunut, tai painon suhteen historiasta muutoinkaan? Joten nyt tulee ihan yli laidan, ohi raskausteeman ja muidenkin, syvällistä painoasiaa!

Tässä välin näin vinkkinä, että saa muuten toivoa käsiteltäviä teemoja tai aiheita, joista toivoisitte minun kirjoittavan! Mielelläni pohdin myös asioita, joista te lukijat tahdotte enemmän kuulla!

 Mutta siitä painosta...

Painonkehitys ja painoasiat lapsuudessa & nuoruudessa
Olin ns. normaali lapsi. Normaalipainoinen, aktiivinen, innokas, harrastin paljon. Paljon myös liikuntaa, ihan pienestä pitäen. Kävin jalkapallokoulua, suunnistin, ratsastin 6-vuotiaasta eteenpäin. Kilpailin ratsastuksessa 9-vuotiaasta eteenpäin ja minulla oli oma vuokrahevonen jolla ratsastin 4-6x viikossa 11-vuotiaasta eteenpäin. Ala-asteiässä pelasin myös salibandya, kävin aerobicissa ja kansalaisopiston jumpissa n. 10-vuotiaasta eteenpäin n. 14-vuotiaaksi asti. Painoa en muista, mutta se oli varmasti normaali. Silti muistan hämärästi jo lapsena pohtineeni, etten varmasti kelpaa tällaisena. En muista suhtautuneeni edes lapsena painooni positiivisesti, vaan jostain syystä olen pitänyt itseäni pyöreänä. Muistan isäni yksittäisen lausahduksen vuodelta 1994 (ollessani 13-vuotias), kuinka minulla on paksut reidet. Sen lausahduksen vuoksi inhoan reisiäni edelleen - vanhempien, erityisesti oman isän sanomisilla voi olla tyttären kehitykseen suuri vaikutus. Tämän muistan varmasti tulevaisuudessa omaa lastani kasvattaessa - teen kaikkeni omalla toiminnallani ja sanoillani, jotta hän oppisi arvostamaan itseään ja kehoaan, ainutlaatuisuuttaan.

Lisäksi muistan vertailleeni itseäni jo ihan lapsena jumppatunneilla muihin. Minun lapsuudessani 80-luvulla jumppatunneilla oli vielä tapana pukeutua niihin kamaliin jumppapukuihin, uimapuvun tyylisiin ja trikoisiin, joissa erottui kaikki vartalon muodot.  Jos et tiedä mistä puhun, niin jumppa näytti silloin tämän suuntaiselta:

Varmasti näytin ihan yhtä hyvältä ja terveeltä lapselta kuin muutkin, mutta joku päässäni oli saanut minut häpeämään omaa vartaloani. En muista niistä jumppatunneista mitään iloista kirmailua pitkin liikuntasalia, vaan sen kun istuttiin jossain ja pohdin päässäni miten minun mahani tai jalkani on näin paljon paksummat kuin tuolla kaverilla. Ylipainoa minulla ei kuitenkaan ollut, koska ei kukaan terveydenhoitaja painostani tuolloin koskaan mitään sanonut. 

Myös yläasteella olin normaalipainoinen, jälkikäteen kuvista katsottuna hoikkakin. Painoni oli ehkä keskimäärin 53kg. Eikä ihmekään; 4-6x viikossa ratsastamassa ja 2-4 salibandytreenit päälle, pyöräilyä päivittäin kouluun, tallille ja kavereille ehkä 10-15 kilometriä. Yläasteella olin kuitenkin koulukiusattu, erityisesti 7-luokalla, ja sen vuoksi käsitykseni itsestäni muutti vain aiempaa negatiivisemmaksi. Muistan kuitenkin, että koulun poikien keskuudessa olin suosittu ja tykätty, omalla luokallani ainoa tyttö jonka rintaliivejä pojat räpsyttelivät ja kenen takapuolta kommentoitiin. Näiden kommenttien ja naljailujen merkitys oli myös iso, niiden avulla opin jollain tapaa hyväksymään naiseksi muuttuvaa kehoani. "Seurustelin" tuolloin lähes koko ajan tai ainakin minulla oli jotain teini-iän pusuttelupoikakavereita discossa. Hain sillä toiminalla varmasti jotain hyväksyntää, jota en ollut aiemmin mistään saanut. Lopulta pahin kiusaajanikin pyysi minulta anteeksi, sitä tekoa arvostan edelleen todella paljon. 

Yläasteen ajan pysyin hoikkana, mutten silti muista pitäneeni kehostani. Äitini kanssa jälkikäteen jutelleena äitini sanoi, että hän vartaloani tuolloin kehui ja ihaili, mutta en muista tätä lainkaan. Pää on jotenkin kieltänyt koko aiheen. Mutta valokuvista näkee, että olin nätti ja hoikka, mutta ajatukseni oli vääristyneet. Lukioiässä paino nousi hieman, painoin n. 60kg ja painoindeksini oli 23-24 välillä. Tuolta ajalta muistan sen, että terveydenhoitajat alkoivat puuttua painooni. Monesti sanottiin, ettei painoa saisi tulla enempää, tai että muutama kilo vähemmänkin voisi olla. Painoni pysyi tuossa samassa niin kauan, kun muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalla. Valokuvissa olin edelleen nätti ja hoikka, enkä ollut mikään seinäruusu yökerhoissakaan... Mutta minäkuvani muuttui koko ajan vääristyneemmäksi, tunsin olevani pyöreämpi ja minun oli epämiellyttävä olla. Tuolloin aloin hiljalleen lihoa. 

Painonkehitys aikuisiässä
Painonnousuni alkoi pikkuhiljaa opiskelemaan muutettuani, kun elämäntapa muuttui. Hyötyliikunta jäi, kuljettiin bussilla, opiskelijapileet kerryttivät energiaa. Välillä olen jälkikäteen miettinyt millä rahalla tuli syötyä (ja juotua), mutta jollain... niin paljon, että opiskeluvuosina 2000-2004 painoa kertyi n.8kg. Tuona aikana tapasin myös nykyisen mieheni ja söin e-pillereitä, ja jouduin pohtimaan elämäntapojani vanhoillisen neuvolan terveydenhoitajan kanssa. Jokaisella käynnillä sain kommenttia siitä, miten olen ylipainoinen (bmi 24-26!). Kun keskustelimme elämäntavoistani, sain vain syytöksiä siitä, miten "kyllä minä olen nähnyt, että kun alkaa seurustella niin ne kilot alkaa kertyä". Kerrytin tuossa vaiheessa myös jonkinlaista vihaa sisälläni näitä painoani kommentoivia kohtaan, koska tuolloin aloin kuulla painostani mm. tädiltäni. Muistan hänen kertoneen, miten voi kustantaa minulle nutrilet -ateriakorvikkeet, jos tahdon niitä alkaa syömään.... mutta ei kukaan koskaan kannustanut tai antanut mitään asiallista pohdittavaa painoon liittyen.

Toisaalta minäkuvani vääristyi jollain tapaa lisää ja eri suuntaankin tuolloin, ja tässä vaiheessa, hieman pyöreänä, en enää pitänyt itseäni niin pyöreänä kuin ehkä olinkin. Olin itseeni tyytyväisempi kuin koskaan aiemmin - olinhan toteuttanut sitä oman pääni ennustetta, koko ikäni olin kokenut olevani pyöreä. No, ehkä tähän minäkuvan muutokseen auttoi myös ensimmäinen oikeanlainen pitkä parisuhde, jossa minut hyväksyttiin, minua arvostettiin ja minua haluttiin sellaisella terveellä ja rakastavalla tavalla. Sen tulokseni pyöristyin lisää, kunnes painoin n. 78kg, ja minua rakastettiin ja pidettiin hyvänä kiloistani huolimatta. Läskit eivät minua tuolloin häirinneet lainkaan, olin kaunis, haluttu ja onnellinen.

Tuolloin sairastuin paniikkihäiriöön (v. 2005) ja kävin terapiassa tiiviisti kevään & kesän. Löysin avun paniikkikohtauksiin liikunnasta, ja sen kesän aikana liikuin päättömästi, kävin lenkillä parhaimmillaan 3x päivässä, koska yksin kotona oli pelottavaa ja kohtausta ei sauvakävellessä tullut. Laihduin tuona aikana n. 8-10kg, sitä kuitenkaan itse huomaamatta. En muista, että vaatekoossa olisi näkynyt muutosta, tai että kukaan olisi kommentoinut painoani tuolloin. Toisaalta aika on melko sumussa jo noiden paniikkikohtausten vuoksi, joita oli diagnoosin yhteydessä ja sen jälkeen monta kertaa päivässä.

Pahimmasta selvittyäni palasin kuitenkin nopeasti entiseen, elämäntapani muusikkomiehen kanssa sisälsi piletystä ja herkuttelua ja kilot kertyivät nopeasti takaisin - korkojen kera. Lopulta painoin n. 75-82kg, vähän heittelehtien, vuodet 2007-2010. Näistä viimeisinä vuosina myös parisuhteemme kohtasi ensimmäiset erittäin vakavat kriisinsä ja erouhkansa, ja aika oli henkisesti hyvin raskasta. Niistä kuitenkin selvittiin, tai kyllä niitä edelleen työstetään yhdessä, mutta päätös yhdessä jatkamisesta tehtiin vahvana, ja se on vahvistunut koko ajan. Tuon jälkeen havahduin painooni ja ahdistuin siihen hyvin nopeasti. Näytin valokuvissa kamalalta, en tunnistanut itseäni enää. Keväällä 2011 kirjauduin kiloklubiin ensimmäistä kertaa kirjaten aloituspainokseni 80,5kg , mitään kuitenkaan enempää tekemättä. Kevään ja kesän ahdistuin painostani niin, että itkin, mietin voinko lähteä ulos kun läskit näyttää rumalta, voin todella huonosti. Peiliin katsominen oli kamalaa, mitkään vaatteet ei mahtuneet päälle ja muutenkin koin itseni ällöttävänä. Olin ihan vieras ihminen omassa kehossani, enkä ymmärtänyt miten olin päästänyt itseni siihen kuntoon, ihan huomaamatta. Piittaamatta läheisten huomautuksista, olin pitkään kokenut että painoni on ok, kunnes joku salama iski. Ei ollutkaan, ylipainoa oli n. 20kg ja tässä iässä se oli jo selkeä terveysriskikin. Päälle tupakanpoltto ja hieman koholla ollut verenpaine riskialttiissa suvussa, oli ihan tulevaisuuden vuoksikin tehtävä jotain.

Tämän ahdistuksen kenties tarvitsinkin, nimittäin lopulta se ahdistus oli siinä pisteessä, että elokuun alussa 2011 alkoi tapahtua. Se oli vain se päätös, lopullinen sellainen. Että nyt lähtee, asetetaan tavoitteet, aletaan toimia. Mies teki päätöksen olla tukena, ja iso apu alussa erityisesti olikin. Kun piti liikkua, niin mies ei antanut minun jäädä sohvalle. Myös mies opetteli syömään terveellisesti, herkkujen kantaminen kotiin lopetettiin yhteisellä päätöksellä. Tuloksia tuli nopeasti.

Painonpudotus
Painonpudotus oli lopulta päätöksen jälkeen helppoa, ja olenkin sitä mieltä, että tärkeintä siinä oli se päätös ja siinä päätöksessä pysyminen. Huomattavaa oli kuitenkin kiloklubin antama tuki, ensin ruokapäiväkirjan ja liikuntapäiväkirjan muodossa mutta myöhemmin erityisesti vertaistuki foorumilla sekä oman päiväkirjan kirjoittamisen terapeuttisuus. Tein selkeät tavoitteet siitä, mitä teen ja mihin sitoudun, se suunnitelma, jossa sitten vain pysyttiin. Jaoin painonpudotuksen puolivuotisiin 10kg tavoitteisiin, jotka jaoin vielä 5kg osatavoitteisiin. Palkitsin itseäni tavoitteiden saavuttamisesta, esim. uusilla liikuntavaatteilla tai uudella jumppapelillä xboxille. Ei, palkinnot eivät olleet pitsoja tai mässypäiviä, kuten ennen! 

Ruokavalion suhteen en muuttanut paljoakaan, söin perusterveellisesti ja monipuolisesti kiloklubin kalorisuositusten mukaan, jotka olivat minulle alussa n. 1800kcal/vrk ja siitä painon laskiessa vähentyen, alimmillaan n. 1500kcal/vrk. Roskaruuat jäivät pois, se oli ainoa iso konkreettinen muutos. Samoin ruoan korvaaminen herkuilla - ne suklaapatukka välipalat ja kaupasta nälissään ostetut jäätelöt. Herkut syötiin jälkiruokana / niille tarkoitettuna hetkenä juhlissa. Pikkuhiljaa opin, mikä on terveellistä ja kevyempää ja mikä pitää nälkää paremmin. Kasvisten määrä ruokavaliossani nousi, kiitos kiloklubin pallerojärjestelmän, jossa vihreää kasvispalloa piti tavoitella. Itseasiassa myös rasvan määrä ruokavaliossani nousi, sitä kun oli opetettu karttamaan, koska onhan rasva ah niin lihottavaa ja epäterveellistä! Mutta ne hyvät rasvat, ihminen tarvitsee niitä toimiakseen. Öljyt tulivat meille jäädäkseen. Pikkuhiljaa myös proteiinin määrä nousi, koska sen koin tärkeäksi kylläisyyden ylläpitäjänä - ruokavalioon tuli rahkaa ja raejuustoa. Mutta söin kuitenkin kaikkea, herkkujakin, välillä päivittäinkin. Eli sitä rentoa painonhallintaa. Kävin jopa kuuntelemasa Patrik Borgin luentoa aiheesta kerran matkan varrella, arvostan! Suosittelen kaikille lämpimästä tutustumista kiloklubiin, ja jos ei muuten, niin lueskelemaan vaikka niitä asiantuntija-artikkeleja sieltä. Oma suhtautumiseni ruokavalioon palkintoja ja kannustemina muuttui pikkuhiljaa suhtautumiseksi ruokaan polttoaineena, josta tulee kuitenkin nauttia ja sen tulee antaa minulle kehoni vaatimia ainesosia ja energiaa. Lisäksi huomasin, että syödessäni hyvin voin paremmin, jaksan paremmin ja olen energisempi. Vaikutuksiahan näkyy toki myös ihossa... niin, ja seksielämässä ;) Tämän on todennut mieskin!

Myös liikuntatottumukset muuttuivat, vaikka ensin päätinkin, että syöminen on avainasemassa ja liikkuminen toissijaista. Painonpudotus kun on pääasiassa siitä kiinni, mitä laittaa suuhunsa. Liikkua päätin aluksi 2 kertaa viikossa, mutta nopeasti siitä innostuin ja liikkumisen määrä kasvoi. Ensimmäisen 1,5 vuotta liikkuminen oli lähinnä kävelyä, myöhemmin juoksua, sekä kotijumppaa. Karsin elämässäni monesta muusta asiasta tämän vuoksi - tv:n katselu jäi, kotityötkin isolta osalta vähenivät. Pölypallot saattoivat juosta nurkissa, kun tärkeämpää oli opetella tekemään kesäkurpitsalasagnea ja käydä katsomassa uusi lenkkimaasto. Mutta se oli sitä priorisointia, se oli elämässä tärkeintä. Elokuu-joulukuu 2011 välillä painoa putosi lähemmäs 15kg, eli v. 2012 alussa painoin n. 65kg ja kevään 2012 aikana loput n. 5-6kg, kesällä 2012 olin tavoitepainossani joka oli alle 60kg. Vuodessa olin laihtunut n. 20kg. Keväällä 2012 aloitin myös kuntosaliharrastuksen tarkoituksenani kiinteyttää laihdutuksen löystyttämää kehoani, siihen kuitenkin täysin hurahtaen. Nopeasti kiinteytystavoitteet muuttuivat lihasten kasvatustavoitteiksi. V. 2012 alussa lopetin myös pitkään kestäneen tupakanpolton, joka loi omat haasteensa painonpudotuksen lopulle, mutta onnistuin siinä silti! Painonpudotuksen lisäksi tuo lienee paras päätökseni koskaan.

Syksyn 2012 keikuin pohtien mitä haluan painolleni tehdä, välillä kiloklubin ruokapäiväkirjaa edelleen kirjoitellen, välillä siitä luopuen. Tein sitä irtautumista siitä vuoden kestäneestä säntillisestä elämästä, jossa olin kirjannut kaloreita ja pitänyt liikuntapäiväkirjaa. Se oli pelottavaakin, kokeilla kantaako ne omat siivet tässä asiassa jo! Paino pysyi kuitenkin samassa, mistä olen onnellinen. Lisäksi keho muuttui kuntosalitreenin myötä, ja ympärysmitat pienenivät, mikä antoi motivaatiota syödä hyvin, jotta jaksaa salilla. Pikkuhiljaa muodostui käsitys siitä, etten halua enää olla laihduttaja. Haluan oppia olemaan tyytyväinen itseeni nyt, normaalipainoisena. Se ei ole helppoa sekään - nälkä kasvaa syödessä! En kuitenkaan halua olla liian laiha nainen, jonka lonkkaluut ja kylkiluut paistavat rumasti, vaan tietyn naisellisiuden säilyttävä sopusuhtainen nainen. Sen saavuttamisessa kilot ei enää tässä painossa ole avainasemassa, vaan se kehonkoostumus.

Raskautuminen
Tässä vaiheessa, loppuvuodesta 2012, teimme miehen kanssa päätöksen, että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Ensimmäinen varsinainen yrityskierto oli 1/2013, jolloin seksiä taisi olla kiireiden vuoksi tasan kerran, joten ei tuota nyt yrityskierroksi voine laskea. 2/2013 talvilomalla se kuitenkin heti tärppäsi, ja plussasin rv 4+2, maaliskuussa, suureksi yllätykseksemme. Emme kumpikaan olettaneet, että tämä olisi ollut meille näin helppoa. Alkuraskaudesta koin kamalaa ahdistusta painoa kohtaan, puhuin siitä ensimmäisessä neuvolassakin. Lisäksi kavereiden kanssa. Mietin, miten hyväksyn muuttuvan kehoni ja kertyvät kilot. Pikkuhiljaa pienen ihmeellisen elämän kasvaessa kohdussani olen oppinut kuitenkin rakastamaan tätä raskauden myötä muuttuvaa vartaloa, ja jossain mielessä hyväksyn itseni nyt paremmin kuin koskaan. Lisäksi raskauden jälkeen minun ei tarvitse olla se timmi nuori nainen, vaan "saan" näyttää siltä terveeltä synnyttäneeltä naiselta, jonka rintojen kiinteys on suhteessa imetyslitroihin ja alavatsa roikkuu siitäkin syystä, että siellä on kannettu muutamia kiloja maailman suurinta rakkautta 9 kuukauden ajan <3.

Lisäksi olen onnellinen, että opin terveellisen ja monipuolisen syömisen ennen raskautumistani. Olen kokenut suhteellisen helpoksi painonhallinnan myös raskausaikana, erityisiä mielihaluja (ajoittaisista makeanhimoista huolimatta...) ei ole kamalasti ollut, ja olen pystynyt säilyttämään ruokarytmini säännöllisenä. Painoa on nyt tullut muutama kilo, mutta raskaana ollessahan niitä kuuluukin normaalipainoiselle ihmiselle tulla :) Lisäksi tämä raskaus auttanee minua sen rentouden lopullisessa löytämisessä, kun nyt ja imetysaikana en voi laskea kaloreita tai liikkumiani minuutteja, vaan minun on syötävä jaksaakseni ja ravitakseni itseni ja kasvava lapseni.

Lopuksi kiteyttäen...

Lihoin aikoinani, koska:

• kotoa oppimani ruokailutottumukset olivat vääriä (ei juuri kasviksia, ei proteiinia, ei ruokarytmiä, herkkuja milloin vain)
• ammattihenkilöt sekä läheiseni puuttuivat painonkehitykseeni elämäni aikana tavoilla, jotka vaikuttivat minäkuvaani ja suhtautumiseeni itseeni
• elin villiä nuoruutta 20-30-vuotiaana, ja siinähän niitä kaloreita kertyy
• söin kuten avomieheni syö, tiedostamatta että fyysista työtä tekevä mies kuluttaa "melko paljon" enemmän, kuin istumatyötä tekevä n.20cm lyhyempi nainen... 
• vaikka mieheni arvostus oli ihanaa, niin lihoin myös siksi, ettei häntä koskaan kiloni häirinneet, vaan olin se sama ihana pullis, kiloista viis
• ruoka oli minulle palkinto, kun onnistuin jossain
• söin ruokaa lohdutukseksi, kun oli paha olla
• herkut olivat arvossa arvaamattomassa, mietin jo torstaina mitä herkkuja ostan lauantai-illaksi leffan kanssa... 

Onnistuin painonpudotuksessani, koska... 

• tein päätöksen, johon sitouduin
• asetin konkreettiset tavoitteet, jotka kirjoitin ylös, sekä sovin itseni kanssa palkinnot niiden saavuttamisesta
• mieheni sitoutui projektiin myös ja oli kullanarvoinen tuki erityisesti alkuvaiheessa, kun motivaatio oli ajoittain vähäisempi
• otin selvää asioista, opettelen mikä on terveellistä, miten kuuluu syödä, luin paljon, kartoitin asioita
• en laihduttanut, vaan tein tietoisen elämänmuutoksen - heti alusta muutos oli pysyvä, ei mikään dieetti tai kuuri
• koostin terveellisen ja monipuolisen ruokavalioni minulle mieluisista aineksista, en syönyt kaalikeittoa tai salaattia vaan juuri sitä mitä minun teki mieli - tärkeää oli että nautin jokaisesta suupalasta, koska niin haluan elää jatkossakin. Ruokavaliota muutin vain niin, että pystyn elämään tekemieni muutosten kanssa hamaan hautaan asti!
• opettelin aktiivisempaa elämäntapaa - aluksi se tarkoitti vain pois sohvannurkasta, pikkuhiljaa terveysliikuntaa ja siitä kuntoliikuntaa, johon muodostui tavoitteita ja aikatauluja. Pakottamatta, nauttien kaikesta mitä teen. Jos oli viikko etten jaksanut liikkua, niin suhteutin syömiseni aktiivisuuteni määrään - liikkumaton ihminen ei saa santsata niin paljon!
• koska kiloklubi! En uskalla vieläkään sanoa, olisinko onnistunut tässä ilman sitä vertaistukea jota sieltä sain, joten kiitos teille kaikille ihanille tukijoille <3 ja toki konkreettiset apuvälineetkin olivat hyödyksi, ruokapäiväkirjan avulla silmäni vihdoin aukesi sille, miten paljon oikeasti söinkään ennen, ja minkä verran minun kokoiseni ihmisen kuului syödä
• lisäsin kasvisten, hyvien rasvojen ja proteiinin määrää ruokavaliossani tarpeitani vastaavaksi, karsien hiilihydraatteja - ei karpaten, vaan tietosti terveellisesti syöden, vähentäen vaaleita jauhoja ja puhdasta sokeria
• ...ja varmasti moni muukin asia. 

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta ehkä kirjan, mutta nyt päätän palopuheeni tähän! Ja jään jatkamaan mahan kasvattelua, onneksi saan tehdä sen nyt hyvällä omalla tunnolla ja onnellisena pyöristyvästä muodostani. Siirryn lounastamaan, varhaiskaalista ja kesäporkkanoista tehtyä kaalilaatikkoa, jonka seuraksi riitti vielä viime syksyistä puolukkasurvosta, nam!

Hyvää viikonloppua!

Kirpputorilöytöjä pirpanalle

Sunnuntain väsyneestä fiiliksestä huolimatta raahasin krapulaisen klo 04:10 kotiutuneen mieheni kirpputorikierrokselle heti herättyämme! Ja kyllä kannatti. Saalis näytti tältä:

Ja tää kaikki vielä tosi halvalla! Kallein vaate tais olla noi vakosamettihaalarit, 2,5€. Kaikki muu 0,50€ - 1,50€/kpl. Kestovaipatkin 1€/kpl ja kuivaliinat 0,50€/2kpl. Yhteensä tais mennä n. 12€.

Mun ehdoton henkilökohtainen lemppari on noi lindexin maatilakuosiset housut, siis niiiiiiiiiin ihanat! Miehen suosikki on toi muumiyökkäri, se tulee mullakin vahvana kakkosena. Mut ihania kaikki!Noiden ostelu on vaan niiiiiin ihanaa ja meen ihan sekasin tuolla kaupoilla aina, kun hipelöin ja haaveilen omasta pikkuisesta. Tekis mieli ostaa kaikki mitä saan käsiini, ja joudun tekemään rankkaa seulontaa, koska tiedän, että tullaan saamaan vaatteita kamalasti sukulaisiltakin. Mut ku ei vaan voi jättää kaikkia ihanuuksia tonne <3.

Lisäks käytiin coffee housessa kahvilla ja bagelilla, joka pitää kohta lähteä salille sulattamaan! Eilisestä jalkareenistä sain pitkästä aikaa pohkeetkin kipeiksi, tänään meinaan selän käydä tekemässä. On jopa kolmas salikerta tälle viikkoa, mikä on ihan riittävästi. Ennen raskautta jaksoin jopa 4-5 treeniä, mutta nyt on monesti jäänyt kahteenkin.

Ainiin, painopäivitys! Tänä aamuna (16+1) paino oli 61,9kg, eli ekassa neuvolassa mitattuun +1,3kg ja omiin raskautta edeltäviin kirjauksiin + 2,3kg. Ei paha! Se hyppäs sen kilon ylöspäin toissaviikolla, ja nyt se on taas jumittanu siinä hetken. Kohtahan sen pitäis kai alkaa tosissaan nousemaankin?

Huomenna Ikeaan, arvatkaa vaan kuka sekoaa siellä lasten osastolla!

13+0 masukuva ja ensimmäiset hankinnat

Täällä ei meinata poksua, en tykkää siitä sanasta yhtään! Ilmapallot poksuu, mutta minä siirryin neljännelletoista raskausviikolle. Ja orastavan flunssan merkeissä siirryinkin, kurkku on ollut perjantaista lähtien kipeä, ja tänään riesana on inhottava sitkeä nuha. No, ei lämpöä onneksi, mutta koska mitään ei jaksa tehdä ja lepo tekee hyvää, niin olen kyllä maannut viimeiset pari vuorokautta, sen verran, että nuo niskat on jo umpijumissa. No, tämä päivä maataan ainakin vielä! Inhottaa aina, kun viikonloppu menee liikkumattomana ohi, mutta välillä näin. Aika touhukas oon lähiviikkoina ollutkin.

Ainoa, mitä oon viikonlopun aikana tehnyt, niin olen pessyt 2 koneellista pyykkiä ja siirtänyt lakanat kaapista a lipastoon b alakertaan, jotta saan vaatehuoneen kaapin pyhitettyä tulevan vaavin hankinnoille. Jotta kaappi ei tyhjyyttään huutaisi, niin eilen tehtiin kirppiksiltä pikkuiselle ensimmäiset hankinnat, yhteisarvoltaan 2€:

Nuo housut on ihan käyttämättömät, en tiedä onko pesty edes kertaakaan, ja maksoivat 1,5€. Lapaset 0,5€. Meille tulee vauva, se on taas ihan pikkaisen todellisempaa, kun on noita mini-ihmisen minivaatteita kaapissa!

Lisäksi aloin hankintoihin liittyen neulomaan eilen - pitkään etsin vauvannutun tai vastaavan ohjetta, kunnes lopulta päädyin hyvin yksinkertaiseen malliin jonka teen ohjeesta poiketen raidallisena, limenvihreästä ja keltaisesta. Keväinen ja pirteän värinen unisexmalli, johon teen sitten yksivärisen myssyn, tumput ja sukat. Voi miten hellyyttävää neuloa sellaista ihan pientä nuttua!

Ja sitten maha-asioihin! Eilen, eli 13+0 päivänä, tajusin vihdoin missä kohtaa tuo minun kohtuni tuntuu. Se on nyt selvästi noussut häpyluun yläpuolelle vihdoin, ja tuntuu enemmän tuossa vasemmalla kuin oikealla. Jotenkin kun tästä tulee päivä päivältä todellisempaa, niin sitä enemmän tästä nautin, ja huomaan löytäväni itseni yhä useammin haaveilemassa kädet alamasulla! En malta odottaa sitä hetkeä, kun siellä ensimmäiset pienet liikkeet tuntuu. Enkä tiedä miten tuo mies malttaa... <3. Tässä kuitenkin masukuvaa raskausviikon 14 aluksi, eli 13+0. Vertailussa tällä kertaa 6+0 kuva. Ja hei, nyt tuossa alkaa selkeesti joku pyöreys näkyä! Painoero näiden kuvien välillä on siis n. 1kg.

Yksi mitä mä ennen raskautumistani pelkäsin, oli se, miten suhtaudun painonnousuun ja kasvavaan mahaan. Jännä huomata, miten asiat on ihan nurinkurin siihen nähden. Odotan, että tuo maha kasvaisi ja saisin sellasen söpön vaavimahan! Toiseks, tänä aamuna pohdin sitäkin, että pitääkö alkaa syödä enemmän, kun painoa on "vain 0,3kg" enemmän kuin ekassa neuvolassa tän aamun mukaan. No, sitä on kumminkin +1,3kg verrattuna omiin lukemiin ennen raskautta, eli ehkä ei tartte. Ehdin varmasti saada kilojakin. Ja uskon kyllä, että ehdin varmasti ahdistuakin tästä painonnoususta ja kehon muutoksista vielä.... mutta yritän työstää tätä viallista kehonkuvaani tässä matkalla. Lapselle haluan kuitenkin välittää tavan suhtautua itseensä rakastavasti omista yksilöllisistä piirteistä huolimatta tai juuri niiden vuoksi <3.

Ja hei, tää itkuisuus! Raskausoireista pitkäkestoisin näköjään, väsymyksen lisäksi. Ja painajaisten; kamalia seksiunia kaksi yötä, ryhmäseksistä hermafrodiittien kanssa ja ties mitä...hyi ja yök :D Tai se, kun poljin pyörällä miestä karkuun suutuksissa Paraisille asti, ja hei, en tiedä missä Parainen on? Mutta siis mitä itkemiseen tulee, niin nyt alkaa mennä yli. Mies jo nauraa mulle kippurassa. Eilisiltana aloin itkeä nikonin järjestelmäkameralle! Siis sille mainokselle. En siinä kohtaa, kun niitä kuvia näytettiin, vaan siinä kohtaa, kun kerrottiin kameran ominaisuuksista... säälinköhän sitä kameraa vai mitä, en tiedä. Mutta kovasti se mut herkäksi veti. Musiikki on myös paha, erityisesti vanhat iskelmät, joita kuulee radiosta tai joidenkin mainosten yhteydessä. Töissä ei voi enää kuunnella radiota kuten ennen töitä tehdessäkin välillä!

Niin ja tulevaa isyyspakkausta olen alkanut pohtia... pitää koostaa joku postaus jossain vaiheessa siitä, mitä kaikkea sinne meinasin. Oon yrittäny keräillä hyviä vinkkejä sellaisen koonneilta, ja niitä saa edelleen laittaa :)

Mukavaa ja leppoisaa sunnuntaita,
Pullis

Voihan turvotus ja pelotus! (10+5)

Viikko on mennyt periaatteessa paljon paremmin kuin aikaisemmat, mm pahoinvoinnin osalta. Väsymystäkään ei ole ihan samalla tavalla kuin ennen. Rinnatkaan ei ole ihan yhtä arat kuin ennen... ja vaikka nää onkin ihania asioita, niin myös pelottavia, entäs jos kaikki ei olekaan hyvin kun oireet häviää :( Mieskin selkeesti huolehtii, ja kyseli että onko se nyt normaalia että ne tässä vaiheessa vähenee. Kai se on, mutta silti... ääh, haluisin vaan niitä varmoja todisteita että jotain tapahtuu ja kaikki on hyvin!

Ja vaikka odotankin sitä kuin kuuta nousevaa, niin ensi maanantain nt-ultra alkaa pelottaa ihan mielettömästi! Entisenä paniikkihäiriöpotilaana mua oikeesti pelottaa että saanko jonkun kohtauksen siellä äippäpolilla... enkä varmasti saa nukuttua edellisenä yönä yhtään! Onneks siinä on ensiapu ja sydänfilmilaitteet sit lähellä :D Toivon vaan niin kovin että kaikki ois hyvin <3. Yks tuttu joutui juuri männä viikolla raskauden keskeytyksen tekemään, havaitun geenivirheen takia... voimia sinne, en osaa edes kuvitella kuinka raskasta on :/. Onneksi heillä on kolme tervettä lasta ennestään (ja yksi enkeli, joka kuoli yksivuotiaana... elämän kovia kohtaloita).Ja valaiskaa hei mua tyhmää, eikö se nt-ultra tehdä pääasiassa kai alakautta? Mies tuossa manasi jo, että pitää katella kun muhun jotain työnnetään hänen katsellessaan... :D Mitäpä tuosta, saanee tottua, voip olla et sinne tulevien kuukausien aikana työnnetään vaikka mitä...

Niin ja tämä turvotus!! Pari päivää oli painokin jo 61,3kg, mikä ois ollu +1,7kg raskautta edeltäneeseen painoon. Tänä aamuna se oli onneksi vain 60,8kg, eli +1,2kg (neuvolassa tää ois vain +0,2kg, koska siellä aloituspainona on 60,6kg, mutta mittaan itse rv 4 aikaisesta painosta). Iltaisin näytän kuitenkin ihan ryhävalaalta! Eilen kävin salilla, ja ne peilit... voi apua, kun niistä näkyi vain maha! Onneksi kävin Suomi-USA lätkäpelin aikaan ja olin yksin salilla, sain rauhassa katella miten tää maha illasta näyttää kyllä ihan vauvamahalta jossain raskausviikolla 20! Ei sitä saanut edes sisään vedettyä, se oli sellanen ihmeen pinkee ja turvonnut. Jos ois joku sukulainen kattomassa, niin varmasti ois kysynyt odotanko vauvaa. Lisäksi sukista jäi nilkkoihin poimut, sormukset ei menny sormiin, rintaliiveistäkin jäi painaumat... huh. Toivottavasti helpottais pian, ahdistava olo nahoissaan! Onneks se on nyt aamusta taas vähän parempi.

Sit oon kyllä yks hormonihirviö. Miehen teen hulluksi tätä menoa... tänä aamunakin mua alkoi suunnattoasti ahdistaa wc:n lattialle sen kasaamat mainokset (varmaan 3 viikolta..), joten heitin ne vessasta eteisen lattialle sanaakaan sanomatta. Sit menin kiukusta kihisten olkkarin sohvalle katteleen naamakirjaa puhelimesta, ja ootin tekeekö se mitään. Se marssi niitten yli ehkä 4 kertaa kunnes räjähdän, että etkö nyt helvetti saa niitä lehtiä siihen lehtikoriin mikä on siinä vieressä :D Tästäkös mies innostui kinaamaan siitä, että enhän minäkään saa asioita koneeseen näköjään ja ja ja.... lopputulemana se ,että mies lähti kiukustuneena salille ja on on siellä vieläkin, toivottavasti tulee paremmalla mielellä takaisin. Pitänee alkaa purkamaan omaa turhautumista siivoamiseen, kun vähän tuntuis nyt löytyvän energiaa. Jos jotain pientä edes saisi aikaan?

Hyvää helatorstaita lukijat, ihanaa kun on pitkät vapaat ja huomennakaan ei ole töitä :)

Saleilua ja mahakuvaa (9+4)

Vappu oli ja meni, niin myös meidän parisuhteemme tusinapäivä. Mieheni on siis kestänyt minua nyt virallisesti yli 12 vuotta! Kiva päivä ja ilta oli, pieniä hormonikiukuttelu illalla kotona laskematta...

Käytiin siis hakemassa uusi automme kaupasta pois, nyt on komia farmari pihassa jolla körötellä <3. Sen jälkeen kävimme vähän hienommin syömässä vähän hienommassa paikassa. Alkuruuaksi söimme antipastolautasen jolla oli grillattuja vihanneksia (artisokkaa, munakoisoa, brokkolia, porkkanaa..) kastikkeineen ja tuoretta leipää. Pääruuaksi pippuripihvit ja jälkkäriksi tätä uskomattoman hyvää suklaakakkua konjakkikermalla:

Kyllä, uskalsin ottaa konjakkikermaa - ei siinä sitä konjakkia ole kuin tippa! Ruokailun jälkeen käytiin konsertissa ja kotona oltiin jo heti klo 22 jälkeen. Ilmakin oli kyllä tosi surkea vapun viettoon :/

Ai niin! Mies lahjoi mua heti aamusta suklaasydämillä, "piilotti" ne mun likaisen läppärin väliin:

Tuosta ukkelistakin on tän raskauden myötä löytynyt ihan uusia romanttisia piirteitä. Meistä kumpikaan ei oo siis mitenkään kamalan hömppäromanttinen, huomioidaan toki toisiamme mutta kynttiläillalliset ja muut ei ehkä oo ihan meidän juttu ollu koskaan.

Niin joo, ja kun aiemmin puhuin rv 10 alkajaisiksi ottamastani masukuvasta, niin tulkoon se tässä. Rinnalle pistin vertailuksi rv 8 alkajaisiksi otetun kuvan. Tuossa näkyy ihan pieni kehitys mun omaan silmään, näkyykö muille? :) Huomatkaa myös tooooooooooodella sotkuinen vaatehuone :D

Sitten tähän päivään. En oo tänne tainnu kamalasti mitään treenipostauksia tehdä, kun ei oo tuo treeni kamalasti kulkenu lähiaikoina. Nyt se on kumminkin alkanu taas luistaa, jostain löytyy ihan erilaista energiaa. Tänään kävin sitten salilla tekemässä yläkropan, eli suurinpiirtein näin: penkkipunnerrus, kulmasoutu, pystypunnerrus (seisten), ylätaljaa rusettikahvalla eteen, vipunostot, hauista ja ojentajaa superina. Aikaa meni lämmittelyineen (n.10min soutua) noin 1h 10min. Ja oli ihanaa kun oli ihan tyhjä vappupäivän sali! Sai pakertaa ihan omassa rauhassa, ja sen kunniaks innostuin sitten kerrankin ottamaan kuviakin ;) Tässä teille nyt kooste mun tän päivän salikropasta, voinpahan sitten raskauden jälkeen katsoa, miten paljon tästä on jäljellä!

sivuotos

etupällistely

ja pärse!

haba! huomioikaa, että ei, minä en ole likainen tai täplikäs. Eikä myöskään puhelimeni kameran linssi. Vaan salimme peilit!

Loppuun ihan lähikuva hauiksesta. Nää on ENNEN mitään treenejä otettuja, myöhemmin sinne tuli porukkaa enkä enää saanu vertailukuvaa pumpatusta hauiksesta, niinku oli tarkotus! Tuo takaliston kehitys on ollu sellanen keskeinen huomionkohde, mutta on tuossa näköjään vielä työsarkaa, varmaan muutamaks vuodeks :D Mut on noilla jaloilla kyykätty ja maastavedelty kuulkaa palajon!

Töitähän tässä kehossa on ihan vietävästi, mutta ison työn minä oon tuon tiivistämiseksi kyllä sen -22kg läskinkarkoituksen jälkeen tehnyt. Aina sitä ei vaan osaa olla niistä saavutuksistaan kiitollinen, vaan keskittyy liikaa näkemään niitä kohtia, joissa on korjattavaa. On allia, jenkkakahvaa, reisilöllöjä, mahamakkaraa.. mut jumantsuikka, kaikki ne on ihan älyttömän monta kymmentä kertaa pienempiä, kuin +22kg sitten!

Vähän mua pelottaa ja ahdistaakin se, miten paljon mun keho tulee muuttumaan raskauden myötä. Ja se, onko tästä tehdystä työstä oikeasti mitään jäljellä tän 9kk jälkeen. Tuossa Liikunnallisen äidin käsikirjassa, mistä postailin aiemmin, kyllä kovasti kannustettiin uskomaan, että raskaus voi hormoneineen vaikuttaa jopa anabolisesti ja lihakset voi tulla selkeämminkin esiin, ja että hyvä peruskunto harvoin häviää raskauden aikana. Mua ei siis niinkään pelota esim. venyvä vatsanahka, mun vatsanahka on venynyt aiemmin jo aikalailla ja esim. raskausarpia pidän iha normaalina merkkinä synnyttäneen naisen kehossa. Enemmän pelottaa sellanen yleinen plösähtäminen... tää tuntuu nyt kirjoitettuna itsestäkin jotenkin irrationaaliselta! Mutta siis, en tahtois kamalasti mitään rasvaa (tuossa kropassa on ihan riittävästi karistettavaa rasvaa tälläkin hetkellä, rasvaprosentti kuitenkin aika korkea ja bmi vähän yli 23) lisää, ja se nyt on väistämätöntä että sitä raskausaikana kertyy. Ja kun tahtoisin pystyä imettämäänkin, niin ois syytäkin kertyä. Ääh. Ehkä pää tottuu näihin muutoksiin, kun nämä tulee pikkuhiljaa? Mies ainakin koittaa tukea ja kannustaa ja jaksaa toitottaa mulle järkeä näissä asioissa.

Että sellasta... nyt on tosiaan rv 10 jo yli puolenvälin! Ja alle 2 viikkoa nt-ultraan, se jännittää jo nyt ihan vietävästi. Mitenköhän saan sitten lähempänä nukuttua? Hirmuisesti tekisi mieli myös ostaa jotain vauvaan liittyvää tai vauvalle, mutta en uskalla vielä. Missä vaiheessa sitä kehtais ensimmäisiä vauvahankintoja tehdä, tahtoisin niin päästä hipelöimään jotain pikkuruisia vauvanvaatteitakin?

Mukavaa vappupäivän iltaa kaikille, toivottavasti olette nauttineet simaa ja munkkeja kohtuudella!

8. Raskausviikko (8+1)

Luvassa kuvaton postaus - maanantaisen kolarin jälkeen on ollut ahdistava, kiireinen ja turhauttava viikko, enkä ole ennättänyt tänne panostaa. Vakuutusyhtiöiden kanssa tapeltiin torstaihin asti, että saatiin edes sijaisauto syyllisen vakuutuksen piikkiin käyttöömme, jotta voin tehdä töitä. Muutoin ei oman auton kohtalosta vielä tiedetä, toivotaan nyt että selviäisi ensi viikolla. Sijaisauton vuokrasopimus on nyt 14 päiväksi, en kehtais siitä enää alkaa tappelemaan... uusia autoja on kyllä jo kateltu, kun vaurioiden suuruuden mukaan autoliiike oli sitä mieltä, että vakuutusyhtiö sen lunastaa. Tollanen perheauto-farmari ois niinku sit hankinnassa... mahtuis vaunut ja vermeet kyytiin! Toivotaan myös, että ne maksais tosta vanhasta tarpeeksi.

Huomenna on sitten jännä päivä - aamulla heti ensimmäinen neuvola, jonka jälkeen poliisin luo kuulusteluihin :) Neuvolasta kirjottelen varmaan heti huomisaamuna lisää!

Eilen päättyi tosiaan 8. raskausviikko. Vau:n mukaan siihen kuuluu tällaista:

 

ALKIO
Alkion pituus 9-14mm. Pienen pavun kokoisen alkion suu ja sieraimet ovat jo alkaneet muodostua. Pää ja sydän ovat suuria muuhun vartaloon verrattuna. Aivot koostuvat ohuesta solukerroksesta, joka näkyy ultraäänessä isona mustana aukkona. Erotamme toisistaan isot aivot, joka toistaiseksi on aivojen vähiten kehittynyt osa, keskiaivot ja aivojen takaosan, joka on alkuna muun muassa pikkuaivoille
Alkion sydän lyö 130–160 kertaa minuutissa. Sydämen seinämät ja läpät muodostuvat. Käsivarsien ja jalkojen aiheet kasvavat ja alkavat näyttää pieniltä meloilta. Alkio on sikiöpussin sisällä. Sillä on jo ohut ihokerros eikä se enää ole litteä.

NAINEN
Äiti on lapsensa ensimmäinen elinympäristö ja syntymättömän lapsen linkki ulkomaailmaan. Mikä vaikuttaa äitiin, vaikuttaa myös lapseen. Äidin tunnetilat välittyvät sikiöön istukan kautta.
Odottavien vanhempien elämä on jo ehkä alkanut muuttua monella tapaa. Tuleva äiti ei jaksa enää istua tv:n ääressä puolille öin eikä viipyä juhlissa pikkutunneille. Tuleva isä saattaa alkaa tuntea olonsa hieman ulkopuoliseksi, kun nainen käpertyy sisäänpäin uuden kokemuksen edessä. Avoin vuorovaikutus ja tunteiden jakaminen parisuhteessa on nyt tärkeämpää kuin koskaan aikaisemmin.
  

Pitää toivoa, ettei tän viikon stressi ole kamalasti vaikuttanut meidän pikku pavun kehitykseen :( Tärkeitä kehityksen kannalta kuitenkin nämä viikot.Mun osalta pahoinvointi on tällä viikolla selkeästi helpottunut. Muutenkaan oireita ei kamalasti ole ollut, väsyttää toki hirmuisesti, mutten tiedä johtuuko stressistä vai raskaudesta. Ja tissit on kipeät, edelleen. Liikunnasta on pystynyt nauttimaan pitkästä aikaa enemmän, ja salillakin sain jalkatreeniin perjantaina hyvin tehoja mukaan! Sen verran hyvin, että edelleen on takareidet siitä mavetuksesta hapoilla...

Viime yönä näin ensimmäisen vauva-uneni! Olen kuullut, että niitä raskausaikana tulee. Synnytinkin unessa, kipua en muista, mutta muistan ajatelleeni, että taju lähtee jos ei seuraavalla ponnistuksella tule valmista; tuli onneksi. Vauva oli siinä mielessä super, että 1vrk ikäisenä oppi jo sanomaan "äiti". Kovasti siinä unessa imetinkin (se mua jostain syystä jännittää, en tiedä miksi), ja se tuntui ihan hyvältä. Btw, poikavauvaa se enempi muistutti, vaikkei ihan kriittisiä kohtia unessa näytettykään... ;) Liekö joku enne? 

Painoa on tullut tän aamun lukeman mukaan nyt 1kg. En kyllä edelleenkään ihan usko siihe, eilen käytiin kumminkin ravintolassa syömässä ja turvotusta varmasti on. Toisaalta ei se oo niin tarkkaa, kilo sinne tai kilo tänne. Kunhan ei tässä ekan kolmanneksen aikana päästä painoaan ihan käsistä räjähtämään...

Mutta, väsyksissä olen. Palailen huomenna, toivottasti pirteämmällä mielellä neuvolatunnelmiin :)  

7. Raskausviikko

 7. Raskausviikko siis oli ja meni, nyt ollaan jo kahdeksannen puolella (7+1). Kerrattakoon tässä välissä taas, mitä www.vau.fi sivustolla sanotaan viikosta 7. :

ALKIO
Alkion pituus 4-8mm. Seitsemännen viikon alussa alkio on neljän viikon ikäinen. C-kirjaimen muotoisen alkion yhdessä päässä on pää ja toisessa häntä. Tässä vaiheessa alkio muistuttaa itse asiassa paljon enemmän katkarapua kuin ihmistä! Pienet ympyräiset muodot alkavat kehittyä pään molemmille puolille – silmät! Myös korvat alkavat muodostua. Solut, joista kehittyvät maksa, keuhkot, mahalaukku ja haima, etsiytyvät niille kuuluville paikoilleen. Maksa alkaa kehittyä ensin, mutta muut elimet seuraavat pian perässä. Viikon lopulla ilmestyvät pienet käsivarsien ja jalkojen alut. Jonkin aikaa käsivarret kasvavat jalkoja nopeammin.           
Seitsemännellä viikolla sydän, joka tähän mennessä on pumpannut nestettä, täyttyy verellä. Verisolut syntyvät ruskuaispussin seinämässä ja laskimosuonet kehittyvät nopeasti riittävän ravinteiden saannin turvaamiseksi kehittymässä oleville sisäelimille. Myös valtimosuonet kehittyvät tällä viikolla ja sydämessä on jo oikea ja vasen kammio. Sydän lyö 100–120 kertaa minuutissa. Kuona-aineet kulkevat veren mukana napanuoraa myöten alkiosta pois ja arvokkaat ravinteet samaa reittiä äidistä alkioon. Näin jatkuu aina siihen saakka, kunnes lapsi syntyy. 

  
NAINEN
Hormoneja on helppo syyttää naisen muuttuvasta käyttäytymisestä raskauden aikana, mutta muitakin syitä varmasti on, onhan naisen elämä suurten muutosten edessä. Ihan jokaista tunnekuohua ei siis kannata laittaa hormonimyrskyn piikkiin. Joidenkin tutkijoiden mielestä raskaushormonit vaikuttavat niihin osiin aivoja, jotka säätelevät mielialaa ja aiheuttavat siten ailahteluja. Mielialan vaihtelut ovat tavallisia 7. - 10. viikoilla ja uudelleen raskausajan lopulla. Mielialan ailahtelut ovat hyvin yksilöllisiä, ja mieli voi ailahdella hyvin nopeasti tunteesta toiseen. Kaikki tunteet voimistuvat. Kumppanisi lisäksi voit itsekin yllättyä ryhtyessäsi riehumaan pikkuasian tähden tai purskahtaessasi itkuun liikuttavan TV-mainoksen nähdessäsi. Älä huoli: on aivan luonnollista ylireagoida. Pian opit tuntemaan koko tunneasteikkosi laajuuden ja siitä tulee olemaan hyötyä äidiksi valmistautumisessa! Puhu jonkun kanssa tunteistasi – myös vaikeista.

Hurjasti siis viime viikolla tapahtunut! Jännä, miten tärkeät elimetkin alkiossa kehittyy näin alkuvaiheessa, hurjaa ajatella moisia. Tuota pohtien ymmärtää, miksi sitä ruokavaliota ja muuta terveellistä korostetaan, heti alkuraskaudesta alkaen. Eri asia sitten on, miten hyvin pahoinvoinniltaan pystyy niitä noudattamaan...

Mielialat heittelee koko ajan enemmän ja enemmän. Tuossa kerrotut itkemiset tv-mainoksille ym. on tullut kyllä tutuksi tämän viikon aikana! Myös miehelle kiukuttelut ja mököttämiset. Toivottavasti tämä ei kamalasti pahene tästä kuitenkaan :) 

Pahoinvointi jatkui aikalailla aiemman kaltaisena. Kovasti se heittelee päivästä toiseen, ja olen huomannut että muun muassa yöunet vaikuttaa siihen aika paljon. Jos on nukkunut hyvin, jaksaa paremmin eikä ole niin huono olo. Huonosti nukutun yön jälkeen taas on kuin pahemmassakin krapulassa koko päivän! Oksentanut en tosiaan ole vieläkään, mutta välillä ei olla kaukana siitä. Eilinen päivä oli ehkä kokonaisuudessaan pahin kaikista, mutta välillä on ollut helpompiakin. Matkustamiseen liittyy pahoinvointia, sekä autoiluun että junailuun. Niitä pitänee yrittää välttää, harmi vaan että n. 20min automatka töihin on joka matka kahteen kertaan koettava. 

Kahdeksannen raskausviikon alkamisen kunniaksi piti ottaa taas mahakuvaa. Mitään erityistä muutosta tosin ei näy, muuta kuin lihominen :D Katsokaa itse näistä:

Huomatkaa löllistyneen vatsan lisäksi vahingossa sivukuvaan eksinyt kylkilihas! En oo tiennyt itsekään, et mulla on tollanen :D

Ehkä se on lihomisen sijaan sittenkin vain turvotusta?

Haluan kuitenkin ainakin uskotella itselleni, että tuo viime viikolla hankittu +1,2kg ei ole sitä itseään, eikä edes tuon muutaman millisen alkion aiheuttamaa. Ja tässä uskomuksessani mua tukee myös ne syömiset: torstaina ulkona ravintolassa ystävän kanssa, perjantaina työpäivänä buffetaamiainen ja -lounas ja eilen riisikebab, kun ei jaksanut enää illasta tehdä ruokaa. Vähemmästäkin hankkii jopa isommankin turvotuksen, sen on tässä noin 2v painonpudotus ja -hallinta aikanaan huomannut. Eli joo, olen huoleti, ehkä maha jo huomenna näyttää pienemmältä.

Ai niin, kerroin sille hankalimmalle ystävälleni tästä raskaudesta. En kai kertonut siitä vielä täällä? Eli sille, jonka uskoin olevan katkeran ja syyllistävän oloinen. No, ei se mennytkään ihan niin :) Sellaisiakin asioita käytiin läpi, mutta pääasiassa hän oli ihan valtavan onnellinen! Tarjosi mulle drinkinkin (alkoholittoman), itki (oikeasti!) onnesta mun puolesta ja oli silmin nähden liikuttunut muutenkin, ja iloinen. Kyseli tosin vähän meidän suhteen tilasta, kun aiemmista ongelmistamme tietää, mutta onnellisuus jäi päällimmäisenä tunteena mieleen. Oli kyllä jännää kertoa muutenkin! Onneksi oli testistä kuva puhelimessa, niin läväytin sen siihen sen nenän eteen. En tiiä oisinko vaan saanu sanotuksi, että "olen raskaana". Vaikeeta ois ollu!

Nyt siis kaksi ihmistä jo tietää miehen lisäksi, loput saa tietää vasta ekan ultran jälkeen. Jos siellä ultran mukaan siis ketään oikeasti asustaa, välillä tuntuu aika epätoivoiselta miettiä että joku oikeasti kasvaa mun masussa... vaikka se minityyppi kyllä oireeleekin tissikipuna, yökötyksenä, pissittämisenä ja mahan sekavuutena ihan jatkuvasti, eli ehkä siellä jotain ainakin tapahtuu :).

Väsymys on muuten vaivannu ihan kamalasti! Eilen muun muassa nukuin kahdet (2!!) päikkärit - aamupäivästä noin tunnin ja iltapäivästä 1/2 tuntia. Kisu nukkui pitkänä mun kanssa, venyttäytyi näin suloiseksi pötkyläksi mun jalkojen väliin:

Mein pien tyttö <3

 Päiväunista huolimatta viime yönä nukuttiin yli 10h miehen kanssa. Eli nukkua vois, loputtomiin. 

Remontin suhteen ollaan saatu puoli huonetta jo laminoitua, eli ei ole kamalasti sitäkään jäljellä! Josko viikon sisään pääsisi jo listoittamaan? :) Ja vapuksi nukkumaan uuteen makkariin? Toivotaan! Mies myös ehdotti, että josko kertoisi vanhemmille raskaudesta niin, että ostaisi sen pinnasängyn tonne makkariin valmiiksi. Pyytäis ne sit kattomaan remontin valmistumista ja avais makkarin oven, jotta ne kattelis siinä sitä pinnasänkyä. Ei ihan huono idea ;) 

Mutta, nyt ruuanlaittoon, tälle päivälle on vielä touhua jäljellä ja ois kiva ennättää vähän levätäkin ennen nukkumaankäyntiä. Rankka työviikko nimittäin taas edessä!

Keväisempää tulevaa viikkoa kaikille :)  

Heitteleviä mielialoja ja oireiden kirjoa (Rv 6+2)

Mun niin käy sääliksi tuota miestä. Oikeesti, voi raukkaa. Se joutuu oikeesti koville tällasen raskaana olevan naisen kanssa, joka ei tiedä itkeä, nauraa vai huutaa, vai tehdäkö peräti kaikkia yhtä aikaa.

Eilen meinasin itkeä sitä, ettei ollut oireita. Tai no, tissit kipeet joo, mutta aamupahaolo jäi välistä ja olin muutenkin energisempi kuin aikoihin (vaikken mitään aikaan saanutkaan, mutta enpähän nukkunut koko päivää). Lisäksi ärsytti, kun halusin suunnitella remontteja ja muita ja miestä ei kiinnostanut tippaakaan, niin ihme kitinäksihän se meni. Tai sellaseks, tiiätteks. Ei nyt kitinäks, ja me tapellaankin hyvin harvoin, mut minä siinä lähinnä kitisin koko illan ettei sitä mukamas kiinnosta minun kanssa miettiä yhteisiä asioita. Ja sit sillä meni hermot, ja nukkumaan käydessä se alko jo tiuskia takaisin. Ei sillä, niin olisin varmasti alkanut minäkin, välillä en meinaa kestää itse itseäni ja tajuan kyllä, miten tyhmä olen!

Kaikkein hurjimpia hetkiä on ne, kun katson ikkunasta että iso harakka syrjii pienempää harakkaa (tai ainakin mun aivot ajattelee asian niin) ja alan itkeä. Tai kun tv-mainoksessa näytetään jotain vauva-asiaa, niin alan itkeä. Tai ihan vaan istun ja ajattelen jotain ja alan itkeä. Voi itkupotkuraivari!

Tänä aamuna sitten, oli vaihteeksi ihan kamala olo. Sängystä nousin kuuden jälkeen ihan horkassa huonosti nukutun yön jäljiltä (niin, ne painajaiset, ne jatkuu vaan!) ja kun selvisin keittiöön leikkuulaudan ääreen niin leivän näkeminenkin teki pahaa. Väsäsin sitten pari leipää salaatilla ja broilerileikkeleellä ja otin jogurtin, asettuen syömään niitä pöydän ääreen läppärin kanssa (paha tapa, tiedän, mutta ainoa hetki aamustani kun ehdin tutkia kaiken oleellisen somesta). Mies oikeasti nauroi siinä vastapäätä, kun oloni oli niin kamala, että pidin välillä silmät kiinni haukatessani sitä leipää, ja nielaistuani röyhtäilin ja hoin ääneen "hyi hitto". Mutta kun alas oli saatava, jotta olo paranisi. Ja paranihan se lopulta, noin 15min syömisen jälkeen, eikä mitään tullut ylöskään!

Tänään on btw ensimmäiseen neuvolaan tasan 2 viikkoa aikaa. Se on siis raskausviikon 9 alkupuolella, heti aamusta klo 8.15.

Kuudennen raskausviikkoni huipentuma oli lauantai-illan siiderinautinto:

Ai niin! Meinasin eilen joutua paniikkiin, kun tajusin, että laihdutuksen jäljiltä noin kokoa 70C olevat roiskeläppäni tai ajokoirankorvani ovat täyttyneet uudelleen niin, että tänä keväänä ostetut liivit ovat auttamatta pienet, ja rinnat tursuvat niistä inhottavasti ulos (laitoin silti tänään töihin, ja argh kun painaa ja saa korjailla koko ajan). Kirosin jo päässäni sen siivousvimman, jonka aikana "kaikki isoksi jäänyt pitää poistaa". Löysin sitten kuitenkin muutamat liivit kokoa 75D ja parit isoksi jääneet urheiluliivit, eli niillä pitäisi nyt selvitä. En todellakaan meinaa tässä vaiheessa raskautta satsata mihinkään liiveihin!

Ja mitä painoon tulee, niin tää raskauteen liittyvä painonnousu tuntuu kieltämättä jotenkin hurjalta. Ei ahdistavalta, eikä ehkä pelottavaltakaan, mutta hurjalta. Toisaalta tiedän, että "osaan" laihduttaa jos ja kun tarve tulee, onnistuinhan siinä jo. Toisaalta tiedän, että se on älytön työ joka tapauksessa, ja miten sitä sitten pienen lapsen kanssa jaksaa?

Liikunnan ja itsestään huolehtimisen suhteen viikonloppu meni ihan ok. Lauantai-iltana kävin salilla tekemässä selkä-hauistreenin, keskittyen tosin lähinnä vain yläselkään, ja kulki ihan hyvin. Jotenkin ei vaan uskalla ihan maksimipainoja laittaa, en käsitä miksi? Kun ei siitä tässä vaiheessa mitään haittaa ole minulle eikä tuolle minityypillekään. Sunnuntai pyhitettiin palauttavaan aerobiseen kuten meillä on miehen kanssa ollut tapana, eli kävely n. 1,5h, reippaat 8km matkana. Sen päälle venyttelyt ja rentoilua loppupäivä.

Tänään tuli kehityskeskustelukutsukin, joka on kesäkuun alussa. Ahdistaa nyt sekin. Siis, en tahtoisi kertoa työnantajalle ennen kesälomaa (joka alkaa kesäkuun puolivälissä), mutta pahasti pelkän että mun suht. hoikasta varrestani tämä näkyy siiheksi jo. Mutta kun rakenneultrakin sattuu vasta heinäkuulle, niin entäs jos onkin jotain... äh, miks oon aina varautumassa pahimpaan ylipäätään?

Ja tästä nyt tuli niin ahdistunut kuva mun olotilasta, että sanottakoon tähän loppuun vielä, että nautin tästä siunatusta tilastani pääasiassa kamalasti, olen onnellinen ja iloinen ja oireetkaan ei haittaa (ne kertoo vaan siitä, että minityyppi kasvaa ja kehittyy!).

Kivaa alkanutta viikkoa!