Eilen meinasin itkeä sitä, ettei ollut oireita. Tai no, tissit kipeet joo, mutta aamupahaolo jäi välistä ja olin muutenkin energisempi kuin aikoihin (vaikken mitään aikaan saanutkaan, mutta enpähän nukkunut koko päivää). Lisäksi ärsytti, kun halusin suunnitella remontteja ja muita ja miestä ei kiinnostanut tippaakaan, niin ihme kitinäksihän se meni. Tai sellaseks, tiiätteks. Ei nyt kitinäks, ja me tapellaankin hyvin harvoin, mut minä siinä lähinnä kitisin koko illan ettei sitä mukamas kiinnosta minun kanssa miettiä yhteisiä asioita. Ja sit sillä meni hermot, ja nukkumaan käydessä se alko jo tiuskia takaisin. Ei sillä, niin olisin varmasti alkanut minäkin, välillä en meinaa kestää itse itseäni ja tajuan kyllä, miten tyhmä olen!
Kaikkein hurjimpia hetkiä on ne, kun katson ikkunasta että iso harakka syrjii pienempää harakkaa (tai ainakin mun aivot ajattelee asian niin) ja alan itkeä. Tai kun tv-mainoksessa näytetään jotain vauva-asiaa, niin alan itkeä. Tai ihan vaan istun ja ajattelen jotain ja alan itkeä. Voi itkupotkuraivari!
Tänä aamuna sitten, oli vaihteeksi ihan kamala olo. Sängystä nousin kuuden jälkeen ihan horkassa huonosti nukutun yön jäljiltä (niin, ne painajaiset, ne jatkuu vaan!) ja kun selvisin keittiöön leikkuulaudan ääreen niin leivän näkeminenkin teki pahaa. Väsäsin sitten pari leipää salaatilla ja broilerileikkeleellä ja otin jogurtin, asettuen syömään niitä pöydän ääreen läppärin kanssa (paha tapa, tiedän, mutta ainoa hetki aamustani kun ehdin tutkia kaiken oleellisen somesta). Mies oikeasti nauroi siinä vastapäätä, kun oloni oli niin kamala, että pidin välillä silmät kiinni haukatessani sitä leipää, ja nielaistuani röyhtäilin ja hoin ääneen "hyi hitto". Mutta kun alas oli saatava, jotta olo paranisi. Ja paranihan se lopulta, noin 15min syömisen jälkeen, eikä mitään tullut ylöskään!
Tänään on btw ensimmäiseen neuvolaan tasan 2 viikkoa aikaa. Se on siis raskausviikon 9 alkupuolella, heti aamusta klo 8.15.
Kuudennen raskausviikkoni huipentuma oli lauantai-illan siiderinautinto:
Ai niin! Meinasin eilen joutua paniikkiin, kun tajusin, että laihdutuksen jäljiltä noin kokoa 70C olevat roiskeläppäni tai ajokoirankorvani ovat täyttyneet uudelleen niin, että tänä keväänä ostetut liivit ovat auttamatta pienet, ja rinnat tursuvat niistä inhottavasti ulos (laitoin silti tänään töihin, ja argh kun painaa ja saa korjailla koko ajan). Kirosin jo päässäni sen siivousvimman, jonka aikana "kaikki isoksi jäänyt pitää poistaa". Löysin sitten kuitenkin muutamat liivit kokoa 75D ja parit isoksi jääneet urheiluliivit, eli niillä pitäisi nyt selvitä. En todellakaan meinaa tässä vaiheessa raskautta satsata mihinkään liiveihin!
Ja mitä painoon tulee, niin tää raskauteen liittyvä painonnousu tuntuu kieltämättä jotenkin hurjalta. Ei ahdistavalta, eikä ehkä pelottavaltakaan, mutta hurjalta. Toisaalta tiedän, että "osaan" laihduttaa jos ja kun tarve tulee, onnistuinhan siinä jo. Toisaalta tiedän, että se on älytön työ joka tapauksessa, ja miten sitä sitten pienen lapsen kanssa jaksaa?
Liikunnan ja itsestään huolehtimisen suhteen viikonloppu meni ihan ok. Lauantai-iltana kävin salilla tekemässä selkä-hauistreenin, keskittyen tosin lähinnä vain yläselkään, ja kulki ihan hyvin. Jotenkin ei vaan uskalla ihan maksimipainoja laittaa, en käsitä miksi? Kun ei siitä tässä vaiheessa mitään haittaa ole minulle eikä tuolle minityypillekään. Sunnuntai pyhitettiin palauttavaan aerobiseen kuten meillä on miehen kanssa ollut tapana, eli kävely n. 1,5h, reippaat 8km matkana. Sen päälle venyttelyt ja rentoilua loppupäivä.
Tänään tuli kehityskeskustelukutsukin, joka on kesäkuun alussa. Ahdistaa nyt sekin. Siis, en tahtoisi kertoa työnantajalle ennen kesälomaa (joka alkaa kesäkuun puolivälissä), mutta pahasti pelkän että mun suht. hoikasta varrestani tämä näkyy siiheksi jo. Mutta kun rakenneultrakin sattuu vasta heinäkuulle, niin entäs jos onkin jotain... äh, miks oon aina varautumassa pahimpaan ylipäätään?
Ja tästä nyt tuli niin ahdistunut kuva mun olotilasta, että sanottakoon tähän loppuun vielä, että nautin tästä siunatusta tilastani pääasiassa kamalasti, olen onnellinen ja iloinen ja oireetkaan ei haittaa (ne kertoo vaan siitä, että minityyppi kasvaa ja kehittyy!).
Kivaa alkanutta viikkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti