Painopohdintaa (20+6)

Tuo aiempaan kirjoitukseen saamani kommentti sai minut pohtimaan tätä omaa suhtautumistani painoon, painonpudotukseen, painon vaikutusta ihmisen käsitykseen itsestään ... mitä vielä. Minulta on myös pyydetty joskus vinkkejä painonpudotukseen, ehkä niitäkin tulee tässä. En muista, kuinka kattavasti olen edes omasta painonpudotuksestani täällä puhunut, tai painon suhteen historiasta muutoinkaan? Joten nyt tulee ihan yli laidan, ohi raskausteeman ja muidenkin, syvällistä painoasiaa!

Tässä välin näin vinkkinä, että saa muuten toivoa käsiteltäviä teemoja tai aiheita, joista toivoisitte minun kirjoittavan! Mielelläni pohdin myös asioita, joista te lukijat tahdotte enemmän kuulla!

 Mutta siitä painosta...

Painonkehitys ja painoasiat lapsuudessa & nuoruudessa
Olin ns. normaali lapsi. Normaalipainoinen, aktiivinen, innokas, harrastin paljon. Paljon myös liikuntaa, ihan pienestä pitäen. Kävin jalkapallokoulua, suunnistin, ratsastin 6-vuotiaasta eteenpäin. Kilpailin ratsastuksessa 9-vuotiaasta eteenpäin ja minulla oli oma vuokrahevonen jolla ratsastin 4-6x viikossa 11-vuotiaasta eteenpäin. Ala-asteiässä pelasin myös salibandya, kävin aerobicissa ja kansalaisopiston jumpissa n. 10-vuotiaasta eteenpäin n. 14-vuotiaaksi asti. Painoa en muista, mutta se oli varmasti normaali. Silti muistan hämärästi jo lapsena pohtineeni, etten varmasti kelpaa tällaisena. En muista suhtautuneeni edes lapsena painooni positiivisesti, vaan jostain syystä olen pitänyt itseäni pyöreänä. Muistan isäni yksittäisen lausahduksen vuodelta 1994 (ollessani 13-vuotias), kuinka minulla on paksut reidet. Sen lausahduksen vuoksi inhoan reisiäni edelleen - vanhempien, erityisesti oman isän sanomisilla voi olla tyttären kehitykseen suuri vaikutus. Tämän muistan varmasti tulevaisuudessa omaa lastani kasvattaessa - teen kaikkeni omalla toiminnallani ja sanoillani, jotta hän oppisi arvostamaan itseään ja kehoaan, ainutlaatuisuuttaan.

Lisäksi muistan vertailleeni itseäni jo ihan lapsena jumppatunneilla muihin. Minun lapsuudessani 80-luvulla jumppatunneilla oli vielä tapana pukeutua niihin kamaliin jumppapukuihin, uimapuvun tyylisiin ja trikoisiin, joissa erottui kaikki vartalon muodot.  Jos et tiedä mistä puhun, niin jumppa näytti silloin tämän suuntaiselta:

Varmasti näytin ihan yhtä hyvältä ja terveeltä lapselta kuin muutkin, mutta joku päässäni oli saanut minut häpeämään omaa vartaloani. En muista niistä jumppatunneista mitään iloista kirmailua pitkin liikuntasalia, vaan sen kun istuttiin jossain ja pohdin päässäni miten minun mahani tai jalkani on näin paljon paksummat kuin tuolla kaverilla. Ylipainoa minulla ei kuitenkaan ollut, koska ei kukaan terveydenhoitaja painostani tuolloin koskaan mitään sanonut. 

Myös yläasteella olin normaalipainoinen, jälkikäteen kuvista katsottuna hoikkakin. Painoni oli ehkä keskimäärin 53kg. Eikä ihmekään; 4-6x viikossa ratsastamassa ja 2-4 salibandytreenit päälle, pyöräilyä päivittäin kouluun, tallille ja kavereille ehkä 10-15 kilometriä. Yläasteella olin kuitenkin koulukiusattu, erityisesti 7-luokalla, ja sen vuoksi käsitykseni itsestäni muutti vain aiempaa negatiivisemmaksi. Muistan kuitenkin, että koulun poikien keskuudessa olin suosittu ja tykätty, omalla luokallani ainoa tyttö jonka rintaliivejä pojat räpsyttelivät ja kenen takapuolta kommentoitiin. Näiden kommenttien ja naljailujen merkitys oli myös iso, niiden avulla opin jollain tapaa hyväksymään naiseksi muuttuvaa kehoani. "Seurustelin" tuolloin lähes koko ajan tai ainakin minulla oli jotain teini-iän pusuttelupoikakavereita discossa. Hain sillä toiminalla varmasti jotain hyväksyntää, jota en ollut aiemmin mistään saanut. Lopulta pahin kiusaajanikin pyysi minulta anteeksi, sitä tekoa arvostan edelleen todella paljon. 

Yläasteen ajan pysyin hoikkana, mutten silti muista pitäneeni kehostani. Äitini kanssa jälkikäteen jutelleena äitini sanoi, että hän vartaloani tuolloin kehui ja ihaili, mutta en muista tätä lainkaan. Pää on jotenkin kieltänyt koko aiheen. Mutta valokuvista näkee, että olin nätti ja hoikka, mutta ajatukseni oli vääristyneet. Lukioiässä paino nousi hieman, painoin n. 60kg ja painoindeksini oli 23-24 välillä. Tuolta ajalta muistan sen, että terveydenhoitajat alkoivat puuttua painooni. Monesti sanottiin, ettei painoa saisi tulla enempää, tai että muutama kilo vähemmänkin voisi olla. Painoni pysyi tuossa samassa niin kauan, kun muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalla. Valokuvissa olin edelleen nätti ja hoikka, enkä ollut mikään seinäruusu yökerhoissakaan... Mutta minäkuvani muuttui koko ajan vääristyneemmäksi, tunsin olevani pyöreämpi ja minun oli epämiellyttävä olla. Tuolloin aloin hiljalleen lihoa. 

Painonkehitys aikuisiässä
Painonnousuni alkoi pikkuhiljaa opiskelemaan muutettuani, kun elämäntapa muuttui. Hyötyliikunta jäi, kuljettiin bussilla, opiskelijapileet kerryttivät energiaa. Välillä olen jälkikäteen miettinyt millä rahalla tuli syötyä (ja juotua), mutta jollain... niin paljon, että opiskeluvuosina 2000-2004 painoa kertyi n.8kg. Tuona aikana tapasin myös nykyisen mieheni ja söin e-pillereitä, ja jouduin pohtimaan elämäntapojani vanhoillisen neuvolan terveydenhoitajan kanssa. Jokaisella käynnillä sain kommenttia siitä, miten olen ylipainoinen (bmi 24-26!). Kun keskustelimme elämäntavoistani, sain vain syytöksiä siitä, miten "kyllä minä olen nähnyt, että kun alkaa seurustella niin ne kilot alkaa kertyä". Kerrytin tuossa vaiheessa myös jonkinlaista vihaa sisälläni näitä painoani kommentoivia kohtaan, koska tuolloin aloin kuulla painostani mm. tädiltäni. Muistan hänen kertoneen, miten voi kustantaa minulle nutrilet -ateriakorvikkeet, jos tahdon niitä alkaa syömään.... mutta ei kukaan koskaan kannustanut tai antanut mitään asiallista pohdittavaa painoon liittyen.

Toisaalta minäkuvani vääristyi jollain tapaa lisää ja eri suuntaankin tuolloin, ja tässä vaiheessa, hieman pyöreänä, en enää pitänyt itseäni niin pyöreänä kuin ehkä olinkin. Olin itseeni tyytyväisempi kuin koskaan aiemmin - olinhan toteuttanut sitä oman pääni ennustetta, koko ikäni olin kokenut olevani pyöreä. No, ehkä tähän minäkuvan muutokseen auttoi myös ensimmäinen oikeanlainen pitkä parisuhde, jossa minut hyväksyttiin, minua arvostettiin ja minua haluttiin sellaisella terveellä ja rakastavalla tavalla. Sen tulokseni pyöristyin lisää, kunnes painoin n. 78kg, ja minua rakastettiin ja pidettiin hyvänä kiloistani huolimatta. Läskit eivät minua tuolloin häirinneet lainkaan, olin kaunis, haluttu ja onnellinen.

Tuolloin sairastuin paniikkihäiriöön (v. 2005) ja kävin terapiassa tiiviisti kevään & kesän. Löysin avun paniikkikohtauksiin liikunnasta, ja sen kesän aikana liikuin päättömästi, kävin lenkillä parhaimmillaan 3x päivässä, koska yksin kotona oli pelottavaa ja kohtausta ei sauvakävellessä tullut. Laihduin tuona aikana n. 8-10kg, sitä kuitenkaan itse huomaamatta. En muista, että vaatekoossa olisi näkynyt muutosta, tai että kukaan olisi kommentoinut painoani tuolloin. Toisaalta aika on melko sumussa jo noiden paniikkikohtausten vuoksi, joita oli diagnoosin yhteydessä ja sen jälkeen monta kertaa päivässä.

Pahimmasta selvittyäni palasin kuitenkin nopeasti entiseen, elämäntapani muusikkomiehen kanssa sisälsi piletystä ja herkuttelua ja kilot kertyivät nopeasti takaisin - korkojen kera. Lopulta painoin n. 75-82kg, vähän heittelehtien, vuodet 2007-2010. Näistä viimeisinä vuosina myös parisuhteemme kohtasi ensimmäiset erittäin vakavat kriisinsä ja erouhkansa, ja aika oli henkisesti hyvin raskasta. Niistä kuitenkin selvittiin, tai kyllä niitä edelleen työstetään yhdessä, mutta päätös yhdessä jatkamisesta tehtiin vahvana, ja se on vahvistunut koko ajan. Tuon jälkeen havahduin painooni ja ahdistuin siihen hyvin nopeasti. Näytin valokuvissa kamalalta, en tunnistanut itseäni enää. Keväällä 2011 kirjauduin kiloklubiin ensimmäistä kertaa kirjaten aloituspainokseni 80,5kg , mitään kuitenkaan enempää tekemättä. Kevään ja kesän ahdistuin painostani niin, että itkin, mietin voinko lähteä ulos kun läskit näyttää rumalta, voin todella huonosti. Peiliin katsominen oli kamalaa, mitkään vaatteet ei mahtuneet päälle ja muutenkin koin itseni ällöttävänä. Olin ihan vieras ihminen omassa kehossani, enkä ymmärtänyt miten olin päästänyt itseni siihen kuntoon, ihan huomaamatta. Piittaamatta läheisten huomautuksista, olin pitkään kokenut että painoni on ok, kunnes joku salama iski. Ei ollutkaan, ylipainoa oli n. 20kg ja tässä iässä se oli jo selkeä terveysriskikin. Päälle tupakanpoltto ja hieman koholla ollut verenpaine riskialttiissa suvussa, oli ihan tulevaisuuden vuoksikin tehtävä jotain.

Tämän ahdistuksen kenties tarvitsinkin, nimittäin lopulta se ahdistus oli siinä pisteessä, että elokuun alussa 2011 alkoi tapahtua. Se oli vain se päätös, lopullinen sellainen. Että nyt lähtee, asetetaan tavoitteet, aletaan toimia. Mies teki päätöksen olla tukena, ja iso apu alussa erityisesti olikin. Kun piti liikkua, niin mies ei antanut minun jäädä sohvalle. Myös mies opetteli syömään terveellisesti, herkkujen kantaminen kotiin lopetettiin yhteisellä päätöksellä. Tuloksia tuli nopeasti.

Painonpudotus
Painonpudotus oli lopulta päätöksen jälkeen helppoa, ja olenkin sitä mieltä, että tärkeintä siinä oli se päätös ja siinä päätöksessä pysyminen. Huomattavaa oli kuitenkin kiloklubin antama tuki, ensin ruokapäiväkirjan ja liikuntapäiväkirjan muodossa mutta myöhemmin erityisesti vertaistuki foorumilla sekä oman päiväkirjan kirjoittamisen terapeuttisuus. Tein selkeät tavoitteet siitä, mitä teen ja mihin sitoudun, se suunnitelma, jossa sitten vain pysyttiin. Jaoin painonpudotuksen puolivuotisiin 10kg tavoitteisiin, jotka jaoin vielä 5kg osatavoitteisiin. Palkitsin itseäni tavoitteiden saavuttamisesta, esim. uusilla liikuntavaatteilla tai uudella jumppapelillä xboxille. Ei, palkinnot eivät olleet pitsoja tai mässypäiviä, kuten ennen! 

Ruokavalion suhteen en muuttanut paljoakaan, söin perusterveellisesti ja monipuolisesti kiloklubin kalorisuositusten mukaan, jotka olivat minulle alussa n. 1800kcal/vrk ja siitä painon laskiessa vähentyen, alimmillaan n. 1500kcal/vrk. Roskaruuat jäivät pois, se oli ainoa iso konkreettinen muutos. Samoin ruoan korvaaminen herkuilla - ne suklaapatukka välipalat ja kaupasta nälissään ostetut jäätelöt. Herkut syötiin jälkiruokana / niille tarkoitettuna hetkenä juhlissa. Pikkuhiljaa opin, mikä on terveellistä ja kevyempää ja mikä pitää nälkää paremmin. Kasvisten määrä ruokavaliossani nousi, kiitos kiloklubin pallerojärjestelmän, jossa vihreää kasvispalloa piti tavoitella. Itseasiassa myös rasvan määrä ruokavaliossani nousi, sitä kun oli opetettu karttamaan, koska onhan rasva ah niin lihottavaa ja epäterveellistä! Mutta ne hyvät rasvat, ihminen tarvitsee niitä toimiakseen. Öljyt tulivat meille jäädäkseen. Pikkuhiljaa myös proteiinin määrä nousi, koska sen koin tärkeäksi kylläisyyden ylläpitäjänä - ruokavalioon tuli rahkaa ja raejuustoa. Mutta söin kuitenkin kaikkea, herkkujakin, välillä päivittäinkin. Eli sitä rentoa painonhallintaa. Kävin jopa kuuntelemasa Patrik Borgin luentoa aiheesta kerran matkan varrella, arvostan! Suosittelen kaikille lämpimästä tutustumista kiloklubiin, ja jos ei muuten, niin lueskelemaan vaikka niitä asiantuntija-artikkeleja sieltä. Oma suhtautumiseni ruokavalioon palkintoja ja kannustemina muuttui pikkuhiljaa suhtautumiseksi ruokaan polttoaineena, josta tulee kuitenkin nauttia ja sen tulee antaa minulle kehoni vaatimia ainesosia ja energiaa. Lisäksi huomasin, että syödessäni hyvin voin paremmin, jaksan paremmin ja olen energisempi. Vaikutuksiahan näkyy toki myös ihossa... niin, ja seksielämässä ;) Tämän on todennut mieskin!

Myös liikuntatottumukset muuttuivat, vaikka ensin päätinkin, että syöminen on avainasemassa ja liikkuminen toissijaista. Painonpudotus kun on pääasiassa siitä kiinni, mitä laittaa suuhunsa. Liikkua päätin aluksi 2 kertaa viikossa, mutta nopeasti siitä innostuin ja liikkumisen määrä kasvoi. Ensimmäisen 1,5 vuotta liikkuminen oli lähinnä kävelyä, myöhemmin juoksua, sekä kotijumppaa. Karsin elämässäni monesta muusta asiasta tämän vuoksi - tv:n katselu jäi, kotityötkin isolta osalta vähenivät. Pölypallot saattoivat juosta nurkissa, kun tärkeämpää oli opetella tekemään kesäkurpitsalasagnea ja käydä katsomassa uusi lenkkimaasto. Mutta se oli sitä priorisointia, se oli elämässä tärkeintä. Elokuu-joulukuu 2011 välillä painoa putosi lähemmäs 15kg, eli v. 2012 alussa painoin n. 65kg ja kevään 2012 aikana loput n. 5-6kg, kesällä 2012 olin tavoitepainossani joka oli alle 60kg. Vuodessa olin laihtunut n. 20kg. Keväällä 2012 aloitin myös kuntosaliharrastuksen tarkoituksenani kiinteyttää laihdutuksen löystyttämää kehoani, siihen kuitenkin täysin hurahtaen. Nopeasti kiinteytystavoitteet muuttuivat lihasten kasvatustavoitteiksi. V. 2012 alussa lopetin myös pitkään kestäneen tupakanpolton, joka loi omat haasteensa painonpudotuksen lopulle, mutta onnistuin siinä silti! Painonpudotuksen lisäksi tuo lienee paras päätökseni koskaan.

Syksyn 2012 keikuin pohtien mitä haluan painolleni tehdä, välillä kiloklubin ruokapäiväkirjaa edelleen kirjoitellen, välillä siitä luopuen. Tein sitä irtautumista siitä vuoden kestäneestä säntillisestä elämästä, jossa olin kirjannut kaloreita ja pitänyt liikuntapäiväkirjaa. Se oli pelottavaakin, kokeilla kantaako ne omat siivet tässä asiassa jo! Paino pysyi kuitenkin samassa, mistä olen onnellinen. Lisäksi keho muuttui kuntosalitreenin myötä, ja ympärysmitat pienenivät, mikä antoi motivaatiota syödä hyvin, jotta jaksaa salilla. Pikkuhiljaa muodostui käsitys siitä, etten halua enää olla laihduttaja. Haluan oppia olemaan tyytyväinen itseeni nyt, normaalipainoisena. Se ei ole helppoa sekään - nälkä kasvaa syödessä! En kuitenkaan halua olla liian laiha nainen, jonka lonkkaluut ja kylkiluut paistavat rumasti, vaan tietyn naisellisiuden säilyttävä sopusuhtainen nainen. Sen saavuttamisessa kilot ei enää tässä painossa ole avainasemassa, vaan se kehonkoostumus.

Raskautuminen
Tässä vaiheessa, loppuvuodesta 2012, teimme miehen kanssa päätöksen, että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Ensimmäinen varsinainen yrityskierto oli 1/2013, jolloin seksiä taisi olla kiireiden vuoksi tasan kerran, joten ei tuota nyt yrityskierroksi voine laskea. 2/2013 talvilomalla se kuitenkin heti tärppäsi, ja plussasin rv 4+2, maaliskuussa, suureksi yllätykseksemme. Emme kumpikaan olettaneet, että tämä olisi ollut meille näin helppoa. Alkuraskaudesta koin kamalaa ahdistusta painoa kohtaan, puhuin siitä ensimmäisessä neuvolassakin. Lisäksi kavereiden kanssa. Mietin, miten hyväksyn muuttuvan kehoni ja kertyvät kilot. Pikkuhiljaa pienen ihmeellisen elämän kasvaessa kohdussani olen oppinut kuitenkin rakastamaan tätä raskauden myötä muuttuvaa vartaloa, ja jossain mielessä hyväksyn itseni nyt paremmin kuin koskaan. Lisäksi raskauden jälkeen minun ei tarvitse olla se timmi nuori nainen, vaan "saan" näyttää siltä terveeltä synnyttäneeltä naiselta, jonka rintojen kiinteys on suhteessa imetyslitroihin ja alavatsa roikkuu siitäkin syystä, että siellä on kannettu muutamia kiloja maailman suurinta rakkautta 9 kuukauden ajan <3.

Lisäksi olen onnellinen, että opin terveellisen ja monipuolisen syömisen ennen raskautumistani. Olen kokenut suhteellisen helpoksi painonhallinnan myös raskausaikana, erityisiä mielihaluja (ajoittaisista makeanhimoista huolimatta...) ei ole kamalasti ollut, ja olen pystynyt säilyttämään ruokarytmini säännöllisenä. Painoa on nyt tullut muutama kilo, mutta raskaana ollessahan niitä kuuluukin normaalipainoiselle ihmiselle tulla :) Lisäksi tämä raskaus auttanee minua sen rentouden lopullisessa löytämisessä, kun nyt ja imetysaikana en voi laskea kaloreita tai liikkumiani minuutteja, vaan minun on syötävä jaksaakseni ja ravitakseni itseni ja kasvava lapseni.

Lopuksi kiteyttäen...

Lihoin aikoinani, koska:

• kotoa oppimani ruokailutottumukset olivat vääriä (ei juuri kasviksia, ei proteiinia, ei ruokarytmiä, herkkuja milloin vain)
• ammattihenkilöt sekä läheiseni puuttuivat painonkehitykseeni elämäni aikana tavoilla, jotka vaikuttivat minäkuvaani ja suhtautumiseeni itseeni
• elin villiä nuoruutta 20-30-vuotiaana, ja siinähän niitä kaloreita kertyy
• söin kuten avomieheni syö, tiedostamatta että fyysista työtä tekevä mies kuluttaa "melko paljon" enemmän, kuin istumatyötä tekevä n.20cm lyhyempi nainen... 
• vaikka mieheni arvostus oli ihanaa, niin lihoin myös siksi, ettei häntä koskaan kiloni häirinneet, vaan olin se sama ihana pullis, kiloista viis
• ruoka oli minulle palkinto, kun onnistuin jossain
• söin ruokaa lohdutukseksi, kun oli paha olla
• herkut olivat arvossa arvaamattomassa, mietin jo torstaina mitä herkkuja ostan lauantai-illaksi leffan kanssa... 

Onnistuin painonpudotuksessani, koska... 

• tein päätöksen, johon sitouduin
• asetin konkreettiset tavoitteet, jotka kirjoitin ylös, sekä sovin itseni kanssa palkinnot niiden saavuttamisesta
• mieheni sitoutui projektiin myös ja oli kullanarvoinen tuki erityisesti alkuvaiheessa, kun motivaatio oli ajoittain vähäisempi
• otin selvää asioista, opettelen mikä on terveellistä, miten kuuluu syödä, luin paljon, kartoitin asioita
• en laihduttanut, vaan tein tietoisen elämänmuutoksen - heti alusta muutos oli pysyvä, ei mikään dieetti tai kuuri
• koostin terveellisen ja monipuolisen ruokavalioni minulle mieluisista aineksista, en syönyt kaalikeittoa tai salaattia vaan juuri sitä mitä minun teki mieli - tärkeää oli että nautin jokaisesta suupalasta, koska niin haluan elää jatkossakin. Ruokavaliota muutin vain niin, että pystyn elämään tekemieni muutosten kanssa hamaan hautaan asti!
• opettelin aktiivisempaa elämäntapaa - aluksi se tarkoitti vain pois sohvannurkasta, pikkuhiljaa terveysliikuntaa ja siitä kuntoliikuntaa, johon muodostui tavoitteita ja aikatauluja. Pakottamatta, nauttien kaikesta mitä teen. Jos oli viikko etten jaksanut liikkua, niin suhteutin syömiseni aktiivisuuteni määrään - liikkumaton ihminen ei saa santsata niin paljon!
• koska kiloklubi! En uskalla vieläkään sanoa, olisinko onnistunut tässä ilman sitä vertaistukea jota sieltä sain, joten kiitos teille kaikille ihanille tukijoille <3 ja toki konkreettiset apuvälineetkin olivat hyödyksi, ruokapäiväkirjan avulla silmäni vihdoin aukesi sille, miten paljon oikeasti söinkään ennen, ja minkä verran minun kokoiseni ihmisen kuului syödä
• lisäsin kasvisten, hyvien rasvojen ja proteiinin määrää ruokavaliossani tarpeitani vastaavaksi, karsien hiilihydraatteja - ei karpaten, vaan tietosti terveellisesti syöden, vähentäen vaaleita jauhoja ja puhdasta sokeria
• ...ja varmasti moni muukin asia. 

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta ehkä kirjan, mutta nyt päätän palopuheeni tähän! Ja jään jatkamaan mahan kasvattelua, onneksi saan tehdä sen nyt hyvällä omalla tunnolla ja onnellisena pyöristyvästä muodostani. Siirryn lounastamaan, varhaiskaalista ja kesäporkkanoista tehtyä kaalilaatikkoa, jonka seuraksi riitti vielä viime syksyistä puolukkasurvosta, nam!

Hyvää viikonloppua!